Takana vilkas vuorokausi Nallikalliolla "koiravahteina". Kami ja serkkunsa Lahja jaksoivat sisällä painia tuntikausia. Selvästi huomasi, että niillä on yhteinen kieli ja hauskaa oli. Me pelattiin Wiitä kahteen asti yöllä ja koirat painiskeli. 
Eilen päivällä tuli sitten Kamille ensimmäinen kelpiemäinen ahistuskohtaus. Olin laittamassa koiria koirahuoneeseen kun olimme lähdössä käymään tutun tontille tekemään rakennusvakoilua. Talon koirat kirmasi nätisti koirahuoneeseen, mutta Kami jäi keskelle pihaa toljottamaan. Huutelin sitä muutaman kerran ja sitten totesin vähän tiukempaan sävyyn, että tänne ja heti! Ja mitä tekee koira, lähtee juoksemaan talon taa piiloon eikä tule takaisin Mä olin ihan äimänä!
Menin kauemmas ovesta ja koira tuli luokse, huidoin koirahuoneen suuntaan, että tonne mars ja taas lähdetään lipettiin, IIK mä en VOI mennä tonne. 
Muutaman sisäänmenoyrityksen jälkeen, nappasin koiran kainaloon ja kannoin sen sisälle. Edelleenkään jalat ei toiminut, eikä se pystynyt kävelemään itse edes viimeisestä oviaukosta, joten piti väkisin kammeta se sinne. Ei kiva. Ja sinne se jäi vetelänä makaamaan: mä kuolen tänne ihan varmasti.
Koskaan en ole kyllä tota koiraa nähnyt noin "lukossa", ei vaan pysty menemään ovesta sisään... Osaltaan ehkä asiaan vaikutti se, että Lasse oli jo autossa ja auto päällä ja Kami olisi kovasti halunnut kyytille, mutta silti! Toisaalta tuli mieleen murkkuikä ja testaus onko pakko totella, mutta jotenkin se ilme ei ollut semmonen läl-läl-lää vaan ihan oikeesti ahistunut. Tai sitten se vaan kusetti mua...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti